Sähköposteilu äidin kanssa päättyi (tai ainakin taukosi) Soneran ansiosta. Äiteellä ei ole posti toiminut torstain jälkeen. Hassu tilanne muuten, kun jutellaan muuten täysin normaalisti ja sitten sähköposteillaan (sähköposteiltiin) ihan muuta. Katsotaan mikä tulee olemaan jatko..

Olin eilen treffeillä. Sieltä netistä minä sen bongasin. Oli kyllä positiivinen yllätys, mulla oli vallan mukava ilta. Muutama hiljanen hetki, mutta eivät olleet kovin painostavia, tuli sellainen olo että tän kanssa saattais mahdollisesti voida olla hiljaakin. Katotaan nyt miten siinä käy.. toivottavasti hyvin. Nyt mulla on meneillään kova parinmuodostusvietti.. =)

Katotaan nyt pitääkö mies lupauksensa, sovittiin että jos ei haluta juosta toisiamme karkuun ekan tapaamisen jälkeen niin lähetään mun synttäreiks Tallinnaan.. =) Pari viikkoa siihen, katotaan kuin käy.

Älkää huolestuko, saatte vielä kuulla paljon teinihenkistä pohdintaa orastavan suhteemme tilasta! =)

Ärsyttää toi kävijämäärälaskuri kun katos yhtäkkiä n. 800 ihmistä pois.. No, eipä sillä varmaan niin kovin väliä ole..

Tällasta tänään, töissä on niin kiire ettei meinaa hengittään ehtiä, mutta kyllä se tästä. Kohta tulee kesätyöläiset avittamaan!

Ihmeellisiä putoamisunia oon myös nähnyt.. P sanoi että maalaisjärjellä niitä pystyy selittään aika hyvin. Mä en halua. En ole valmis kohtaamaan itseäni niin paljoa. Haluan Freudilaisen analyysin asiasta.. Fallosfallosfallos.. =)

Persoonallisuutesi muistuttaa seuraavaa kodinkonetta:

Olet varsin rauhallinen luonne, joka kumminkin henkii ympärilleen lämpöä ja rentoa oloa. Et välttämättä välitä olla huomion keskipisteenä, mutta muuten pidät seurasta ja ihmisten kanssa olemisesta. Työsi yleensä hoidat samalla periaatteella. Hiljaa hyvä tulee.

Niimpäniin.. en nyt välttämättä allekirjoita tätä.

Ai niin, testi löytyi täältä

Hienoa retroa löytyi Piristysruiskeelta!

Kaipasin vähän päivän piristettä ja se pinkki alkoi vakavasti käydä hermoille. Ja kaiken lisäksi kuvat meni väärin siinä.

Jos tätä nyt hetken aikaa katselisi!

Siis oikeasti. Välillä kuva menee ihan sahalaitaa ja kuuluu sellanen ihmeellinen kurkkuääni (ootteko nähnyt leffan Signs, samanlaisia kun mitä ne avaruusoliot siinä pitää).

Hyi kamala, nyt mietintään että hankkiakko tässä sammutuspeitto vai örkkiloukku. Ja miten mä uskallan kattoa Twin Peaksia kun pelkään mun telkkaria?

Keksin tuossa sopivan sotasuunnitelman minimoidakseni nöyryytystäni ko. miehen silmissä (lue aiempi kirjoitukseni). Nyt alkuviikosta minun täytyy lähettää hänelle viesti että näin hänen ystävänsä viikonloppuna ja "tuli mieleen" kysyä mitä kuuluu..

Loistavaa suunnittelukykyä! Eli olenhan minä jotain saanut tänään aikaiseksi!

Mä olin aamulla niiiiiiin toiveikas. Että tää kipeys menis ohi. Ei oo menny. Pian alkaa masentaa. Ei silti oikein kehtais ottaa töistä vapaata että paranis viikonlopuksi.. Eikä kyllä oikeen voikaan, sekä huomenna että torstaina on palavereja pitkin päiviä ja iltoja...

Musta tulee kyllä säälittävä ihminen kun oon kipee. Tarttisin poikaystävän jotta joku paijais ja tois kuumaa kaakaota. Kaupassa kävin töistä tullessa,mikä pettymys, hylasuklaajäätelö oli loppu. Ottaa päähän, ainoo hyvä puoli sairastaessa on se että saa syödä herkkuja.

Ja iu, tää on ikävintä, otin lääkettä ja nyt hikoiluttaa kun kuume laskee..

Valivalivali.. =)

Ystävänpäivää kaikille!

Tänään tapahtui onnekas sattuma. Kerroin aiemmin blogissani morkkiksestani joka aiheutui duuniseminaarissa sattuneesta mokasta.

Tänään soitin vahingossa ko. ihmiselle. Vahinko johtui siitä, että yritin soittaa uuden pomoni numeroon, mutta huomasimme siitä että mikäli hän ei vastaa puhelimeen tarpeeksi nopeasti, puhelu siirtyy entisen pomoni kännykkään.

No, joka tapauksessa, sain vahingossa tämän syntikumppanini langanpäähän. Loistavaa! Olin niin pelännyt hänen suhtautumistaan minuun, mutta hän ainakin tuntui täysin normaalilta! Juteltiin niitä näitä ja sitten jopa sovittiin että mennään ensi viikolla sinne lasilliselle mistä oltiin puhuttu.

Tuntuu kovin paljon paremmalta.

Pahoittelen, olen tänään jotenkin niin aivan liian hyvällä tuulella (edellisessä postauksessa jo selvitinkin tärkeimmät), mutta vielä jotain. Keksin miten saada lattiastani kivan (siis ostin kesällä asunnon jota hiljalleen remppaan). Itseasiassa minä en itse sitä keksinyt vaan vinkki tuli Asunnosta kodiksi -blogista, eli hion ja lakkaan parketin tummaksi. Sitten makkariin vaan tarvii laittaa laminaatti (siellä on muovimatto..). Lisäksi sain ostettua makkariin uudet verhot, aivan fantastista!

Ja mikä parasta, sain huomiseksi hieronta-ajan. Päätä on nyt särkenyt kohta kolme viikkoa ja viime viikolla toinen käsi meni jo tunnottomaksi, joten tulee tosiaan tarpeeseen!

Hyvä fiilis! Välillä näinkin!

Viihdyn periaatteessa työssäni. Nyt on vain muutama asia kolahtanut vastaan.

1. Eilen ostin töihin seuraksi suklaalevyn. Söin siitä muutaman rivin ja jätin loput pöydälleni ja ajattelin jatkavani "urakkaani" tänään. Aamulla kun tulin töihin, suklaassa oli nakerrusjälkiä. Eli öisin työpöydälläni vierailee HIIRIÄ!!!! YÄK!

2. Täällä on kylmä. Siis todella kylmä. Niinä päivinä kun meillä ei ole toimistopäivystystä, olen töissä toppahousut jalassa. Ja jotta pystyn tekemään töitä, pöytäni alla on lämpöpuhallin ja käsissäni TORIMUMMOHANSKAT! Siis sellaiset sormettomat sormikaat.

Kyllä on kivaa. Illalla kotona ei lämpene jollei käy saunassa.. eilisen illan vietin kotona kaulahuivi kaulassa ja pipo päässä, työpäivän aikana ehtii näemmä syväjäätymään.

Muilla yhtä hurmaavia kokemuksia?

Minulle on viimeisen vuoden ajan tolkutettu ja taottu joka kulmassa että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Välillä olen uskonut sen, välillä en.

Olen kyllä huomannut että usein kun mieli on paha niin kroppakin menee juntturaan. Nyt on kyllä todella juntturassa koko tyttö. Siis ihan fyysiset lihaskivut, niska jumissa, pää särkee kolmatta viikkoa ja välillä tulee pahan olon aallot. Tänään oli pakko lähteä töistä kun ei eteesä meinannut nähdä kun päänsärky sai huimaamaan.

Oonkohan kipeä vai johtuuko tämä kaikki vain mielen huonoudesta? Yhdestä asiasta olen varma, kun tarkkailen asiaa koko ajan, tulee vain pahempi olo.

.. ollut kumma päivä. Ajattelin etten mene ihan heti aamusta töihin kun illalla menee kuitenkin pitkään. Jotenka venyttelin ekstrahyvin aamulla itseni uudelleen peiton alle ja kurouduin ylös vasta yhdeksän jälkeen. Ja sitten tuli kiire. Joka loppui kuin seinään siinä vaiheessa kun käynnistin autoa. Joka ei käynnistynyt.

Yritin muutamia kertoja, mutta mitä hittoa, joku ihmeellinen punainen valo syttyi. Huoltokirja käteen ja merkkiselitykset esiin. Hinauta auto heti huoltoon, ei saa ajaa, ei saa olla tyhjäkäynnillä. Jaha.

Tekstari pomolle että saapuminen on hieman vaiheessa. Soitto äiteelle sattuisko olemaan jossain liikenteessä. Onneksi oli. Kyyti töihin ja mietintä mitäs nyt sitten tekisi. Auto hinattiin huoltoon, ei vieläkään mitään tietoa mikä siinä on vialla. Työpäivän aikana onneksi äitini oli järjestänyt minulle heidän toisen autonsa käyttöön, joten huomenna pääsee taas menemään.

Kyyti kotiinkin järjestyi hyvin, onneksi meillä oli kokous illalla niin sain pummittua kyydin siinä. Ei houkuttanut ajatus tallustaa 15 km kotiin farkut jalassa ilman pipoa. Ei sillä, en olisi sitä missään nimessä edes harkinnut.

Ärsyttävää olla yht äkkiä näin sidottu autoon. Ennen ei tällaset paljon huolestuttanut.

Tänään soittelin töissä teineille haastatteluaikoja kesätöihin. Miksi niiden vanhemmat ei ole kertoneet niille että ensivaikutelma lasketaan myös puhelinkeskustelussa?!?! Yhtä en saanut kiinni, ei ollut muistanut laittaa yhteystietojaan hakemukseen. Virheitä sattuu kaikille.

Miksi Susan Kuronen julkaisee kirjan? Ja miksi, MIKSI minä tiedän kuka Susan Kuronen on. Että ottaa päähän!

Kiitos taas avusta, olet loistava, laitoin sitten sinun blogisi listaan ihan ykköseksi, muita lisäilen kun ehdin.

Kiitos!

Ymmärrän toki että olen tästä jo puhunut, mutta eikö olisi jo aika että morkkis menisi ohi???

Siis toki saa olla huono fiilis kun teki tyhmiä, mutta miksi miksi miksi täytyy tulla vieläkin niitä henkisen pahan olon aaltoja jossa puhun ääneen.

Mikäli olette lukeneet (tai jaksatte nyt lukea) aiemman kirjoitukseni morkkikseni syystä, antakaa palautetta, mitä sanotte sellaisesta ideasta että ehdotan ko. henkilölle tapaamista, koska se oli meidän suunnitelmamme ennen tätä episodia. Tuntuu tyhmältä kysyä vieraiden ihmisten mielipidettä tästä asiasta.. Itse asiassa tuntuu teiniltä kysyä yleensä ihmisten mielipidettä tästä asiasta..

Liha on heikko, mieli vielä heikompi.

..joten uskallan kysyä vielä hieman apua. Eli jos haluan laatikon mihin laitan ne blogit tms. mitä seuraan, niin miten saan ne linkiksi?

Kyselee se daiju blondi taas.. =)

En harrasta uuden vuoden lupauksia. Siksi onkin sattumaa että päätökseni vähentää alkoholin käyttöä ajoittui uuden vuoden tienoille. Tein siihen aikaan muitakin päätöksiä. Ehkä se johtui siitä että olin juuri silloin kesälomalla (alalla jossa olen, kesälomia ei tunneta, ei myöskään alle 60 tunnin työviikkoja kesäaikaan) ja ehdin miettiä asioita enemmän.

Olen siis juonut viimeiset pari vuotta aika paljon. En juurikaan ryyppää, siis sanotaan että bilettämässä käyn maksimissaan kerran kuussa, yleensä harvemmin. Mutta olen juonut paljon punaviiniä. Siis tissutellut. Hyvin eurooppalaisittain.. =) Joka tapauksessa liika on liikaa. Ja liikaa taitaa olla 0,5-1,5 pulloa viiniä JOKA ILTA.

Ystäväni huolestui jossain vaiheessa että juon liikaa. Huvittavaa oli että hänen mielestään minun piti myöntää juovani liikaa jotta voin vähentää sitä. Toinen vaihtoehto oli kuulemma AA - ja silloin pitää lopettaa kokonaan. Logiikka jotenkin kusee minun maailmassani, siis oikeasti, ainoa ero sillä pitääkö alkoholistin lopettaa vai vähentää juomista on se että käykö hän AA-kerhossa. Siis hänen logiikkansa sanoi näin.

Joka tapauksessa, en ole pitänyt itseäni alkoholistina, enkä pidä vieläkään. Viini vain maistuu minulle. Siis se maku. Ei minulle tule mitään vapinoita tai pahaa oloa jos en juo, se vain jotenkin kuuluu minun elämään.

Siis asiaan. Mistäköhän johtuu että tammikuussa (en pitänyt mitään tipatonta) viini ei vain yksinkertaisesti maistunut minulle? Nyt taas tekee mieli. Mutta silloin ei vaikka osti oikein hyvän pullon kun aattelin hemmotella itseäni, niin ei. Ja miksi se nyt taas maistuu? Onko kyse siitä että taas on töissä vähän ahdistavampaa? Ei, kyllä se oli enemmän ahdistavaa tammikuussa vaikka olinkin viikon etelässä lomalla. Sielläkin itkin yllättävissä hetkissä ja sama ahdistus seurasi sinne ja häiritsi yöunia.

Pitäisi tehdä jotain itsetutkiskelua ja selvittää mistä tämä johtuu. Pitäisi vähentää ihan sen vuoksi että jos vaikka vähän onnistuisi laihtumaan.

Ja sitten päivän kysymys: Mistä, siis oikeasti MISTÄ johtuu että seksi on tehty amerikkalaisille niin pirun vaikeaksi? Neitsyys pitää menettää ruusun terälehtien päällä ja kondomeja ei kehdata ostaa? Kyse on kuitenkin maasta jossa yli puolet 16-21 vuotiaista haluaisi Playboyhin poseeraamaan?!?! Selittäkää minulle? Eikö seksi ole tarkoitus olla kivaa?

Pahoittelen että eksyin aiheesta.. =)

Solmin kesällä pitkän parisuhteen. Pankin kanssa. Ostimme yhdessä asunnon. Minä omistan siitä eteisen ja kalusteet ja Aktia omistaa loput.

Minun täytyy sanoa että tämä on ollut loistava parisuhde alusta lähtien. Alkulahjaksi sain leikkuulaudan ja veitsen. Muutama kuukausi meni niin poikaystäväni (Aktia) vei minut elokuviin, ja tänään hän yllätti minut lähettämällä minulle uuden Cityshopparin. Olin niin otettu tästä että aloin melkein itkeä. Sain onneksi hillittyä itseni.. Se olisi ollut ihan uudenlainen pohjanoteeraus elämässäni.

Ilo pitää ottaa pienistä asioista!

Siitä kävijämäärälaskurista.. Koitin saada sen laatikkoon, mutta sehän siis näytti sen koodin? Eli miten se siis saadaan "oikeesti" näkyviin?

Ei ymmärrä..

Kerroin teille viime viikon "pikku" mokastani.. Ei kyllä tämä morkkis näytä menevän elämällä ohi. Kun tyypistä ei ole kuulunut mitään, mitä se ajattelee, mihin mein välit tästä menee.

Oli kommentoitu että kolmas pyörä kärsii tällaisessa tilanteessa, se on varmaan totta, mutta silti minulle itse aiheutettua (eli tietyllä tavalla oikeudenmukaista vaikken tällaista tarkoittanut). Voisin väittää etten kyllä aio toiseksi naiseksi kenellekään. Tosin viime viikon alussa olisin myös väittänyt etten ikinä mene (pääse) samaan sänkyyn ko. henkilön kanssa. Jotenka ei tässä varmaan kannata turhan suurella itsetuntemuksella kehuskelemaan. 

No siis on hyviäkin asioita, en oo koko päivänä puhunut ääneen itsekseni. Eli sikäli menee paremmin.. =)

Lainattu ”säädylliseltä murhenäytelmältä”

Vastaa omalla alkukirjaimellasi alkavalla sanalla

Olen: heikko
Haluan: herätä onnellisena
Minulla on: hätä

Toivon: häipyväni
Vihaan: hämähäkkejä
Pelkään: humalatilaani (siis en ole nyt humalassa vaan yleisesti ajatellen)
Kuulen: häiritseviä ajatuksia
Pohdin: häiritseviä ajatuksia
Rakastan: hämärää
Minuun koskee: haavoittuvaisuuteni
Minä aina: huolestun
Minä en ole: huoleton
Laulan: humalassa
Itken: heikkouttani
En ole aina: hienostunut

Oli muutenb melko vaikeaa. Pitäisköhän vaihtaa nimi..

Olin kahden päivän seminaarissa työni puolesta eräässä kongressihotellissa. Torstaina aloitettiin aamulla ja perjantaina loppui päivällä. Ja illalla tietysti tutustuttiin saman alan ihmisiin. Ja ryypättiin. Aika paljon.

Siellä oli sitten myös entinen pomoni. Aivan ihana mies (vähän yli 30v), hän oli itseasiassa se syy että otin työpaikkani vastaan. Sitten hän ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa ja minä olin erittäin pettynyt ja vihainen, olin tehnyt elämänmuutoksen kuvitellen että tiedän mitä saan (tässä tapauksessa tehdä töitä ihmisen kanssa jonka kanssa tullaan hyvin juttuun). Minulla oli sellainen olo että hän on pettänyt minut. Sellainen tunne kuin olisin menettänyt poikaystäväni.

Nyt näin hänet ensimmäisen kerran sen jälkeen kun hän vaihtoi työpaikkaa. Edelleen viihdyttiin hyvin yhdessä ja illan mittaan otettiin viiniä ja juteltiin jne. Oli todella mukavaa. Kun baari meni kiinni, lähdimme jatkoille (isompi porukka) hänen hotellihuoneeseensa, jossa istuimme sitten vierekkäin, melkein sylikkäin.

Tässä vaiheessa pitää kertoa että hänellä on siis avokki.

Kun muut porukat lähtivät nukkumaan, minä jäin vielä huoneeseen. Olin lähdössä kun äkkiä sain päähäni kysyä että saisinko jäädä hänen viereensä nukkumaan, ja siis todellakin nukkumaan. Kaipasin läheisyyttä ja minulla oli kova ikävä häntä.

Siinä jumalattoman humalan tilassa tuntuu tietysti ”järkevältä” riisua suurin osa vaatteista. Mihinkähän sitä sitten päädyttiin…. No, siis yhdyntää emme harrastaneet (kumin puutteen vuoksi), mutta kaikki muu siinä tulikin sitten tehtyä. Ja ihan oikeasti, minä ajattelin vain nukkumista toisen kainalossa, olen ollut niin kovin kovin yksinäinen ja läheisyyden kaipuu oli pöyristyttävä.

Häiritsevää on se, ettei minulla ole kunnollisia muistikuvia miten siihen päädyttiin ja mitä kaikkea tapahtui. Ja kamalinta on etten tiedä mitä hän nyt ajattelee minusta. Kyseessä on kuitenkin ihminen johon olen tykästynyt, enkä haluaisi menettää häntä elämästäni. Juuri illan aikana olimme jutelleet että nähdään kohtapuolin, mennään lasilliselle jne. Nyt pelkään että hänen morkkiksensa on sitä luokkaa ettei hän halua nähdä minua. Minä voisin teoriassa jatkaa ihan kaveripohjalta ja unohtaa tapahtuneen. Ainakin siis esittää että olen unohtanut asian.

Ongelma piilee tietysti siinä (niinkun varmaan olitte jo arvanneet) olen ihastunut häneen. Mikä itse asiassa on sikäli helpottavaa huomata kun ottaa huomioon että ajattelin että SE mies valtaa koko ajatustilani (puhuin SIITÄ miehestä aikaisemmassa kirjoituksessani).

Turhaa on varmaan odottaa että nyt käy niin että tämä ex pomoni soittaa ja kertoo että heillä on mennyt huonosti jo pitkään ja nyt hän on jättämässä tyttöystäväänsa. Sitä minä kuitenkin salaa toivon. (kellekään muille kuin teille en sitä tosin voi myöntää, enkä itse asiassa kertoa koko asiasta). Olen tavannut hänen avokkinsa muutaman kerran enkä ole koskaan ymmärtänyt miksi he ovat yhdessä, se avokki on vallan hirveä. YMMÄRRÄN ettei se muuta asiaa miksikään että olen paska ihminen ja tietysti etenkin nainen kun menin kyhnäämään varatun miehen kanssa, mutta jostain syystä en osaa olla pahoillani tästä (paitsi siitä kun pelkään ko. miehen morkkista).

Nyt kysymys mikä minua on vaivannut. Kun teillä on morkkis, puhutteko te ääneen? Itse saatan olla hetken ajattelematta asiaa, sitten tulee se ”morkkistunne” (eli ei tiettyä ajatusta päähän, vaan vain sellainen henkisen pahan olon aalto) ja se aiheuttaa että puhun yksikseni. Kaupassa käydessä puhuin omenoille ”paskapaskapaska”, siivotessa tuli useasti ”tyhmä, ei!” jne. Saatan myös joskus herätä keskellä yötä siihen että puhun ääneen tällaisia asioita.

Tänään Europen Carrie on saanut minut itkemään. Se ei auttanut.

Eli yhteenveto: TYHMÄTYHMÄTYHMÄ!!!! Ei saa tehdä noin!

Syitä on kovin monia miten oon päätynyt tähän olotilaan, osa lähtee lapsuudesta ja ehkä jonain päivänä kerron ne teille, mutta keskitytään nyt hieman kevyempiin asioihin.

Mulla on aina ollut tunne etten ole ihan täysin kuulunut mihinkään joukkoon. Vihasin kotikaupunkiani ja odotin tilaisuutta päästä sieltä pois. Tilaisuus tuli kun yläaste alkoi ja pääsin sisäoppilaitokseen n. 200km päähän kotoani. Tästä muutoksesta olin hyvin onnellinen, koulu alkoi kiinnostaa. Silti minua vaivasi erittäin huono itsetunto joka aiheutti että tulin riippuvaiseksi läheisistä ystävistä. En uskaltanut/pystynyt tekemään mitään yksin. Silti olin huomattavasti onnellisempi siellä. Vähitellen sekin tilanne parani, mikä johtui osin pakosta, sillä kun on parhaan ystävänsä kanssa 24/7, alkaa jompaa kumpaa kyllästyttää. Tässä tapauksessa ystävääni.

Yläasteen jälkeen muutin uuteen kaupunkiin käydäkseni lukion muualla kuin kotikaupungissani. Onnekseni vanhempani olivat eronneet tässä vaiheessa ja he kannustivat minua lähtemään "paremman opin" perässä isompaan kaupunkiin. Lukio johon päädyin, osoittautui kuitenkin pettymykseksi tason suhteen, joten ensimmäisen jakson jälkeen vaihdoin lukiota. Siinä sitten olin oudossa kaupungissa, eksin asumassa 16 vuotiaana enkä tuntenut ketään. Uudessa lukiossa "porukat" oli jo muodostunut. Löysin kuitenkin itselleni ystävät, mutta silti koko lukion ajan koin itseni hieman ulkopuoliseksi ja epävarmaksi.

Tähän väliin sopii mainita että minulla ei ole yhtään lapsuuden ystävää. Kotikaupungistani en pidä yhteyttä kenenkään kanssa, sama juttu sisäoppilaitosystävien suhteen. Lukioaikaisista olen yhteydessä yhden kanssa.

Lukion jälkeen pääsin yliopistoon. Samaan kaupunkiin. Tällöin tietystä lukioaikaiset ystäväni lähtivät muualle kun he kerran olivat kotoisin ko. kaupungista ja halusivat muuttaa kauemmas kotoa. Yliopistossa sain paljon kavereita. Oikeastaan kaksi eri kaveriporukkaa. Ja molemmissa olen silti ulkopuolinen. Minulla on molemmissa porukoissa muutama läheisempi ihminen, mutten osaa toimia kun olemme kaikki yhdessä. Yläasteelta periytyvä ripustautuminen nostaa päätään ja tulen mustasukkaiseksi jos ne läheiset eivät huomioi minua tarpeeksi.

Siinä siis historia.. Nykyhetkeen palaan myöhemmin.

Nukuin oikeesti melko hyvin. Vasta viiden-kuuden aikaan aamuyöllä alkoi tökkimään. Herään normaalisti siihen aikaan ja vielä vuosi sitten nautin siitä tunteesta kovin paljon, oli ihana katsella ulos kun joka paikassa on täysin hiljaista. Nyt yöllä herätessä kaikki ajatukset lähtee kiertämään kehää. Joko herään siihen, että olen nähnyt unessa asioita jotka ahdistavat, tai sitten ne vaan vyöryvät päälle saman tien kun havahdun. Sitten on vaikea enää nukkua.

Kiitokset eilisillan kirjoituksen kommentille. Tuli hyvä mieli kun aamulla katsoin ja huomasin etten ole yksin tässä maailmassa. Ja vaikka blogini idea on kirjoittaa asioita itselleni, kun tuntuu ettei ole ketään kelle puhua, niin silti tietoisuus siitä että jotakuta kiinnostaa niin, että jaksaa lukea juttuni loppuun asti helpottaa oloani kovasti. Muutenhan varmaankin kirjoittaisin päiväkirjaa.

Nyt on jälleen uusi päivä töissä. Nähtäväksi jää millainen tästä tulee. Uusi pomoni on ollut matkoilla ja tulee taas tänään tänne. Meillä on vielä hieman opetteluvaihe kesken toistemme kanssa työntekoon. Siksikin kaikki stressaa niin kovin, ei tunnu hyvältä näyttää heti kaikkia heikkouksiaan, mutta kun on pakko kun työpaikka on uusi, niin minullekaan ei ole täysin selvää mitä kaikkea työnkuvaani virallisesti kuuluu. Entä jos minut koetaan tarpeettomaksi?

Pelottavia ajatuksia taas.

Illalla se jotenkin iskee pahemmin. Ahdistaa välillä niin ettei henkeä meinaa saada vedettyä. Tää on ollu aika hyvä ilta, oon pystyny koko kotonaoloajan olemaan ajattelematta elämääni ja virheitäni. Se on jännää miten pienet jutut ja mokat (vaikka töissä) häiritsee mun yöunia kuukausien ja vuosien takaa. Mutta nyt on ollu aika rauhallinen olo. Ehkä se auttaa kun käy kuntosalilla vetämässä itestään kaiken energian, sitten on helppo vaan istua sohvalla aivottomana ja katsoa telkkaa.

Mun pitäis päästä psykoterapiaan. Mutta jännä juttu siinä on se, että sinne pääseminen on tehty niin vaikeeksi etten jaksa saada aikaiseksi. Miten masentuneen ihmisen kuvitellaan saavan apua mikäli avunsaanti on niin vaikeeta ettei vaan jaksa?

Tuntuu tyhmältä valittaa elämästään kun päällisin puolin mulla on kaikki ihan ok. Mun yks ystävä sano joskus että kaikki on suhteellista - omia ongelmia ei pidä verrata muitten ongelmiin. Ongelmia kuulemma ei voi sillä tavalla mitata. Mikä on itelle tärkeetä on tärkeetä.

Tänään olin yllättävän ahkera töissä. Siis en tarkota että tahallani siellää laiskottelisin, vaan jotenkin ei saa vaan normaalisti aikaseks kunnolla ja sitten kello menee hitaasti eteenpäin. On kaikki työkuviot muuttunu tässä täysin, tosi epävarma olo töissä. Luulin että kaikki on ok kun saan uuden työsopimuksen, mutta siitä on kohta kaks kuukautta, ja vieläkin tulee työjutut uniin. Ongelmansiirtoa. Kirjotan siitä toisen kerran.

Muutakin yllättävää on ollut. Kirjotin siitä miehestä. Normaalisti hänen tapaamisen jälkeen tulee vuorokauden "syvämasennus". Nyt ei. Olisinkohan pääsemässä yli hänestä? Vai hyväksymässä että hakkaan päätäni seinään. Se on kumma kun ei pysty enää erittelemään omia tunteitaan. Voisko se johtua siitä ettei seksi ollut niin hienoa kun se on aiemmin ollut tämän ihmisen kanssa?

Loppujen lopuksi tämähän on ollut ihan hyvä päivä. Opin tykkäämään ceasarsalaatista. Hyvä, aloin jo kyllästyä porkkanoihin.

Hyvää yötä, yritän saada nukutuksi.

Lauantaina tapasin "sen" miehen taas. "Se" mies on siis se, johon olen ollut rakastunut jo vuodesta 2000 asti. Hän sai pääni sekaisin heti kun tavattiin lentokentällä. Satuttiin menemään samaan paikkaan. Sitten vietettiin aikaa yhdessä kuin paita ja aluspaita seuraavat viikot. Paluu arkeen, tavattiin pariin kertaan, tuntui että hän kyllästyi minuun. Yhteydenpito jäi (asuttiin eri kaupungeissa). Kunnes viime syyskuussa törmäsin häneen erään harrastuksen parissa. Sitten taas tavattiin, vietettiin öitä yhdessä. Viihdyttiin hyvin. Ja sitten ei mitään lokakuun alun jälkeen.

Kunnes lauantaina. Nähtiin taas. Vietettiin yö yhdessä.

Kyseessä on ihminen joka saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi. Ja onnettomaksi. Ja kauniiksi. Ja rumaksi. Tiedän että hän pitää minusta. Mutta ei mitään merkkiä että hän haluaisi enemmän.

Pääni pysyi suunnilleen kasassa kun ajatus oli että hän ei seurustele. Piste. Välillä hän tapasi naisen josta oli kiinnostunut. (En tiedä mihin se nainen on nyt jäänyt). Mutta miten suhtaudun siihen että hän ei seurustele, (pilkku!!!) MINUN kanssani!!!

Aikasempi maailmankuvani siitä että vajavaisuuksistani huolimatta pidän itsestäni, on lähtenyt murentumaan. Myönnän että kropassani on parantamisen varaa (ja tässä tonnikalasalaattia syödessäni olen alkanut tehdä asialle jotain), mutta olen silti aina pitänyt itseäni nättinä. Nyt mieleeni hiipii ajatuksia kuten "pitäisikö hän minusta enemmän jos olisin laihempi?". Ei hyvä.

Aina olen yrittänyt olla minä. En mitään muuta. Ja aina olen tyytynyt siihen että kaikki eivät minusta pidä, mutta sen vuoksi en aio ryhtyä esittämään. Haluan että minusta pidetään minuna. Eihän painonpudotus tietenkään minun minuuttani muuta, mutta silti. Olen menossa väärille raiteille.

Pahoittelen jos tarina oli hieman epäselvä. Palaan asiaan myöhemmin.

Hei!

On se kumma kun mikään ei suju. Masennuskausi on jatkunut jo turhan pitkään ja koska terapiaan pääseminen tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, niin ajattelin että alan kirjoittaa blogia. Jos vaikka helpottaisi kun saa "muka" kerrottua asioitansa ihmisille. Jää nähtäväksi.

Mutta miksi siis blogin luominenkin voi olla niin vaikeaa? Siis myönnän etten ole mikään tietotekniikan ihmelapsi, mutta silti tuntuu pahalta kun luulee jotakin niin helpoksi, mutta saman tien ilmestyy tietokoneen ruudulle kummallinen sivu täynnä koodeja. Jos vaikka illalla yrittäisi uudelleen tutustua niihin.

Tällaista.. tulipahan kokeiltua miltä tuntuu tänne kirjoittaa.