Ensinnäkin, asia mitä ihmettelen vuodesta toiseen. Miksi uutta vuotta juhlitaan juomalla hillitön määrä alkoholia? Todella hauska aloittaa uusi vuodi järkyttävässä krapulassa? No niin, oma valintahan tuo on mutta silti!

Näin herran uutena vuonna. Olin Alppilassa ystävien luona juhlissa ja herra soitti ja pyysi tulemaan keskustaan. Päätin sitten sinne lähteä. Ja oli ihana nähdä.

Nyt on vain superpaska olo. Eilen oli kunnon väsymyskrapula, tänään on vielä sellainen "aneemiuskrapula".. Ja googletutkin vähän herran menneisyyttä joka ei ole kovinkaan puhtoinen. En tiedä mikä siinä nyt niin kovin tökkii, en minä nyt itsekään ole mitään puhtoista nuoruutta elänyt, mutta jotenkin se saa minulle huolestuneen olon.

Ja sitten kun en oikein tiedä mitä herra haluaa.. Siis vaikka minulla on miten mukavaa hänen kanssaan niin en minä halua roikkua missään jos siinä ei ole mitään tulevaisuutta. Niin paljon asioita joita en tiedä.

Ymmärrän kyllä että emme ole nähneet kuin kaksi kertaa ja että tämä on täysin naurettavaa, mutta no.. Minä olen näissä asioissa täysin naurettava!

Haluaisin vain sellaisen vakaan parisuhteen.. Nyt olen tainnut haukata liian ison palasen.. :(

Tänään on todella yksinäinen olo. Todella.

Ja en oikein tiiä miksi tuli tää lainaus mieleen, mutta tulipahan vaan:

"Do you think I relish the fact that I have to act like Mary Sunshine 24/7 to be considered a lady? I am the Marcia fucking Brady of the Upper East Side, and sometimes I want to kill myself. So there's your psychoanalysis, Dr. Freud."

Miksi musta tuntuu että mä olen ulkopuolinen aina joka paikassa? Mua kaivataan kyllä silloin kun ei ole muuta, mutta auta armias jos mut tarvis yhdistää mihinkään, "sotkea"  muu elämä minulla..

Tähän on edelleen yhtä iskevä vanha läppä siitä että minä olen "hätävarahutsu".. Niimpä niin.

Itkin tuossa että minä haluan muuttaa pois täältä, takasin jonnekkin missä mulla on ystäviä. Missä vitussa mulla niitä muka sen enempää olis? Mun kaikki ystävyssuhteen on sellasia one-on-one tyyppisiä. Onko se mussa se vika, enkö osaa toimia ryhmässä? Mun ystävät kyllä tapaa mua, mutta jos on jokin "isompi ryhmittymä" siis juhlat tms. niin ei mua kutsuta sinne. Ethän sä tunne sieltä ketään.. No en tunne en, enkä tutustu kun en ikinä tapaa. Mikä vittu siinäkin on.

Hylkiö?

Miksi se mies ei mene pois mun mielestä? Miksi se kummittelee siellä koko ajan? Miksi se ei voi antaa mun olla rauhassa ja yrittää toipua ja yrittää olla onnellinen?

Miksi se otti minuun eilen taas yhteyttä? Miksi se sanoi että ikävöi minua? Miksi se ei sitten tule takaisin?

Miksi mä en voi olla ajattelematta?

Tällästa fiilistä on nyt meneillään:

I have to block out thoughts of you so I don't lose my head
They crawl in like a cockroach leaving babies in my bed
Dropping little reels of tape to remind me that I'm alone
Playing movies in my head that make a porno feel like home
There's a burning in my pride, a nervous bleeding in my brain
An ounce of peace is all I want for you. Will you never call again?
And will you never say that you love me just to put it in my face?
And will you never try to reach me? It is I that wanted space

Hate me today
Hate me tomorrow
Hate me so you can finally see what's good for you

I'm sober now for 3 whole months it's one accomplishment that you helped me with
The one thing that always tore us apart is the one thing I won't touch again
In a sick way I want to thank you for holding my head up late at night
While I was busy waging wars on myself, you were trying to stop the fight
You never doubted my warped opinions on things like suicidal hate
You made me compliment myself when it was way too hard to take
So I'll drive so fucking far away that I never cross your mind
And do whatever it takes in your heart to leave me behind

Hate me today
Hate me tomorrow
Hate me for all the things I didn't do for you

Hate me in ways
Yeah ways hard to swallow
Hate me so you can finally see what's good for you

And with a sad heart I say bye to you and wave
Kicking shadows on the street for every mistake that I had made
And like a baby boy I never was a man
Until I saw your blue eyes crying and I held your face in my hand
And then I fell down yelling "make it go away!"
Just make a smile come back and shine just like it used to be
And then she whispered "How can you do this to me?"

Hate me today
Hate me tomorrow
Hate me for all the things I didn't do for you

Hate me in ways
Yeah ways hard to swallow
Hate me so you can finally see what's good for you

Kuunnelkaa biisi.. aika hyvä. Blue October, Hate me.

Onkohan se Mamban biisi?

"Älä jätä minua, älä jätä. Minä tarvitsen sinua niin. Älä koskaan mene pois, älä koskaan mene pois.

Minä tahdoin rakastaa, enemmän kuin koskaan, tahdoin antaa sulle kaiken minkä voin. En elämältä silloin, paljon muuta pyytänyt, kuin että saisin sinut, aina pitää omanain.."

Kai ne suunnilleen noin ne sanat meni.. Jaa-a, mistäköhän tämäkin biisivalinta pääni sisällä johtuu..?

En muista koska viimeksi olisin itkenyt yksin sellaista vuolasta lapsenomaista itkua. Viime yönä itkin. Nyt ei enää itketä, enemmänkin on sellainen aneeminen olo. Mä niin toivoin että se ihminen olisi ollut mun ihminen.

Mä en jaksais enää ettiä mitään. Mä vaan haluisin olla onnellinen. Mä en haluis olla yksin.

Normaalisti paha mieli kasvaa asteittain. Päivien saatossa menee pahemmaksi. Nyt tulin alas niin kovaa että vieläkin kolisee. Vai tuntuuko se vaan siltä kun vertaa eiliseen olotilaan?

Ahdistaa ja itkettää.

Mä en ymmärrä mistä tää johtuu.

Eilen oli niin hyvä päivä, mulla oli ihan hurjan hyvä olla. Ja nyt oon taas ihan maassa. Kaikki epävarmuus hyökkää taas päälle oikeen olan takaa. Tuntuu siltä että tää on jokin kosto siitä että eilen olin melkein onnellinen.

Minkä takia Miehen kanssa puhuminen eilen sai mun olon niin varmaksi ja nyt kun siitä ei ole kuulunut runsaaseen vuorokauteen mä oon jälleen ihan palasina. Alkaa tuntua siltä että mä en todellakaan ole valmis tällaseen. Ei sillä, samalla tavalla mä olin palasina ennen Miestäkin.

Miksi mä en oikeesti voi olla mitenkään tasanen näiden mun tuntemuksien kanssa?

Minkä ihmeen takia tän täytyy mennä näin??? Miksi mä en voi tuntea melkeinonnellisuutta edes vuorokautta putkeen? Mikä helvetti tässä oikeen on?

Mitä mä teen? Ihan oikeesti, auttakaa joku!

Ollaan tässä äitin kanssa muutama sähköposti vaihdettu. Ei siitäkään mitään tule. Kasvokkain ei voida puhua kun menee hirveeks riidaks, sähköpostilla selvittelyssä on niin suuri väärinymmärrys meneillään ettei mitään rajaa. Mä en tiiä enää mitä mä tekisin.

Mä en osaa enkä halua opetella oleen olematta läheinen äidin kanssa, mutta mä pelkään nähdä sitä nykyään. Mä en ees tiiä mistä ne mein riidat alun perin lähtee käyntiin mutta siinä vaan sitten ollaan.

Mulla on varmasti paljon anteeksipyydettävää äitiltä. Mutta niin on silläkin multa.

Mä en vaan jaksa tätä enää. Mul on sellanen olo että kaikki nää jutut mitkä mua vaivaa, tappaa mua pikkuhiljaa. En siis tarkoita tappaa=lakata elämästä, vaan tappaa mun minuuden, sen tytön joka hymyilee ja nauraa ystävilleen yhtä hyväntahtoisesti kuin itselleen ja omille tyhmyyksilleen. Kyllä mä nytkin nauran, mutta suullani, se ei jotenkin mee sisälle asti, ei tunnu samalta.

Mä oon tässä kirjotellu yhen miekkosen kanssa kenet tapasin netissä (Pipale varmaan muistaa SEN deitti-ilmoituksen aikaisemmasta postauksesta, käytin sitä.. =) mutta jotenkin kiinnostus ei tahdo riittää vaikka kivalta ihmiseltä tuntuukin. Millä mä yrittäisin ihmissuhdetta luoda kun oon niin hajalla. Ja silti mulla on sellanen olo että poikaystävä vois helpottaa tätä tilannetta. Olis ainakin elämää niin ei ehtis ottaa äitin kanssa yhteen.

Vielä jankutan niistä mun synttäreistä. Jotenkin pidin niitä käännekohtana, eli että jos mulla on sillon hauskaa niin musta tulee muutenkin ilosempi ja toisin päin. No, sekä P, että V ovat estyneitä, ja siinä oli ne ihmiset kenen kanssa olisin halunnut aikaani viettää (eikä edes olis tarvinnu tehä mitään ihmeellistä). Ja äiti - no, se ei tässä tilanteessa ole vaihtoehto. Mä niin pelkään että istun yksin kotona koko sen viikonlopun. Hitto.

Kasvua tasapainoisemmaksi ihmiseksi. Sillai kirjotin mun bogin esittelyyn kun alotin tän. Eipä ole tasapainoa tullut. Mutta iso kiitos kaikille jotka ovat kommentoineet, se on jotenkin helpottanut.

Tää oli taas aikamoista tajunnanvirtaa ilman päätä ja häntää, pahoittelen.

Kun ei pysty katsomaan toista (äitiä) silmiin. Tai ei keksi puhuttavaa. Tai alkaa itkeä kun jää yksin.

Asiat ei sillon ole hyvin. Ei todellakaan.

Otin viime viikolla tällle viikolle kaksi vapaapäivää (tämä ja lauantai) jotta voin mennä auttamaan äitiäni hänen töissään (kukkakauppa). Siis pääsiäisruuhka jne..

Nyt sinne sitten pitäs lähtee mutta jalat ei suostu liikkumaan ja vatsaa kiertää.

Äiti sanoi minulle 2. erässä, että minä hyväkskäytän häntä. Loukkas aika pahasti. En nyt jaksa pidemmin selvittää asiaa, mutta kerrottakoon että aina tarvittaessa teen vapaapäiväni (tai järjestän vapaata) töitä hänen kaupalla (esim joulunaikaan n. kuukauden 16 tuntisia päiviä). Olen auttanut tekemään kaksi remonttia heille kotiin, hoidan pääasiallisesti kokonaan heidän puutarhansa (viime kesänä tein sitä alkukesästä oikein yötä päivää, kun heillä oli kesäjuhlat/yllätyshäät). Aina autan kun äiti pyytää. Ja vastineeksi jos joskus tarvitsen rahaa (esim nyt remonttiin tai joskus loppukuusta kun rahat on loppu niin käyn "hänen lompakollaan" kaupassa).

Olin oikeesti ajatellut että meillä on hyvä systeemi tästä vastavuoroisesta avunannosta. Mutta ei näköjään ole. Ja nyt pitäis sinne kaupalle lähteä. Jos hän on vihainen minulle tästä, niin mitäköhän hän ajattelee veljestäni jonka vuokria hän välillä joutuu maksamaan (se poika ryyppää kaikki rahansa ja asuu kalliimmin kun olis varaa), mutta joka ikinä ei tee mitään töitä (anna apua) äitille. Tosin pienestä pitäen se veli sai lusmuta kun minä ja vanhin veli tehtiin hommia, minä kotona sisällä ja pihassa, veli pellolla (ollaan maalta).

Olo on vähän katkera.

Eipä ollut tullut mieleen että äiti ajattelee niin.

Vituttaa lähteä sinne.

Olinkohan mä kirjottanut tästä aiheesta jo aikaisemmin?

Otettiin 2. erä äiteen kanssa eilen. Päätty sen voittoon. On niin paha olla ettei mitään.

Ja ilta päättyi paperipussihengitykseen kun tuli paniikkikohtaus. Ekaa kertaa abivuoden jälkeen. Ja pahin mitä mulla on ikinä ollut.

Että hyvin menee.

Vittu.

Tänään kun puhuin V:n kanssa niin selvis sekin miks en saa haettua apua. Kun oonmasentunu niin avun hankita tuntuu ylivoimaselta. Ja kun oon hyvillä mielin niin avun hankinta tuntuu naurettavalta. Mikä mulla muka vikana on.

Mietin myös ahmimiseni ja viiltelyn yhteneväisyyttä. Molemmat tähtää henkisen tuskan poistoon fyysisellä tuskalla. Erona se että kaikki syö, joten ahmiminen on helpompi peitellä. Ja samalla, siihen on vaikempi saada apua, saada joku huomaamaan että asiat ei ole hyvin.

Päivä ollut vaihteleva, mutta päätös sama kun eilen.. ruokaa on mennyt ja paljona. Onneksi kävin varmuuden vuoksi aamulla kaupassa.

Päivällä meni tosi kivasti, ajattelin jo että tää menee ohi. Ystävä V soitti ja kertoi olleensa treffeillä. Tuli niin hyvä fiilis ystävän puolesta, se oli tosi fiiliksissä ja tuntu tykkäävän miehestä tosi paljon.

Sitten jouduin käydä äitin luona viemäs tavaraa rempan tieltä. Ajoin pihaan enkä pystyny nouseen autosta kun alko oksettaa. Koko siellä olo ajan (n. 15min) oksetti enkä saanu henkee. Ei hyvä. En taas tiedä miten tästä päästään eteenpäin.

Siis oikeasti. Voiko olla typerämpää lausetta. Kaikkihan hengittää. Se tulee ihan luonnostaan.

Muka.

Ei tule tänään. Tänään täytyy keskittyä siihen että muistaa hengittää.

Kuten arvelinkin, ilta on mennyt ahmimisen merkeissä.

Kauppalista:

neljä ruukkusalaattia, kaksi kurkkua (hitto, ei ollut suomalaista), pussi punasipulia, kaksi pakettia krutonkeja, salaatinkastike. Tämä olisi ollut hyvä päätös listalle. Mutta se jatkuu: kaksi pihviä, paketti lihapiirakoita, tuubi majoneesia, kilon pala juustoa, sipsejä, kaksi purkkia kermaviiliä + dipit, kallen mätitahna (juustorulliin), suklaalevy ja jaffapullo. Ja kolme askia röökiä. Ostoksen maksoivat lähes 50 euroa. Visalla kiitos. Kaikki tuo yhtä iltaa varten.

Ystävä P lähetti viestin, tiesi etten suostu tänään puhumaan. Olin hätäännyksissäni soittanut hänelle yöllä kun tapeltiin äidin kanssa. Hän on huolissaan minusta. Se on hyvä. Siis ei se, että minusta pitää olla huolissaan, vaan se, että  kun kerran pitäisi olla huolissaan, niin joku on huolissaan. Muuten tuntuisi aika yksinäiseltä. Tai vielä enemmän.

Yhtä asiaa P ei ymmärrä. Mun syömistä. Lähetin viestin että pärjäilen mutta aloin taas ahmia. Hän antoi neuvon lähteä pienelle kävelylle. Ihan hyvä neuvo normaalitilanteessa, mutta nyt ei toimi. En mä sen takia syö että nälkä olis, tai että noi ruuat edes houkuttelis niin paljon. Jos saan tarpeeksi ahdettua ruokaa sisääni, niin saan aikaiseksi niin kovan fyysisen pahan olon, etten pysty muuta ajattelemaan.

Kai se terveellisempää on kuin viiltely?

Miks en ostanut leipää!

Otettiin viime yönä äidin kanssa oikein kunnolla yhteen. Kaiken timmellyksessä se sano mulle että mun ongelmat on pieniä. Vitut ne mitään pieniä ole. Pitkä juttu eikä yhtään huvita ajatella sitä. Tai mitään muutakaan. Vois vaan mennä kotiin peiton alle.