Maanantaina kävin ensimmäisellä psykiatrin konsultaatiokäynnillä. Olin etukäteen tosiaan pelännyt tätä käyntia aika paljon, mutta ainakin sillä hetkellä käynti tuntui menevän aika mukavasti. Psykiatri oli ihan ok, ei sellainen että hänen kanssaan haluaisin käydä läpi sen psykoterapiamatkan - mutta se tässä ei ole tarkoituksenakaan, vaan tarkoituksena on saada häneltä se B-lausunto jolloin toivottavasti pääsen sitten etsimään itselleni sopivan psykoterapeutin.

Kävi ilmi että käyn nyt tällä psykiatrilla 2-3 kertaa seurantajakson aikana. Seuraava aika on varattu n. kuukauden päähän ja siihen mennessä hän on myös saanut paperini terveyskeskuksesta. Vaikea sanoa vielä että miten seuraava kerta menee kun kuulemma silloin puhumme enemmän lapsuudesta ja sieltä löytyy iso kasa asioita joista en ole kovin valmis puhumaan kenellekään.

Yritin myös netistä hieman katsella psykoterapeutteja, mutta sehän onkin aikamoinen tehtävä. Pitäisi tietää koulukunta ja osata päättää haluaako miehen vai naisen. Tietysti sijainti on tärkeää että siellä pääsee sitten helposti käymään. Ja hänellä pitäisi olla myös vapaita aikoja. Ja mistä tämän kaiken saisi selville? Ei mitään hajua. Mistä minä tiedän mikä suuntaus on parasta? Miksi heidän sivuillaan ei ole kuvaa niin tietäisin minkä näköinen ihminen on kyseessä. Uskon siis ulkonäköasioihin niin että jotkut ihmiset vain vaikuttavat suoraan miellyttävämmiltä kuin toiset, se ei siis mitenkään liitty siihen että onko joku hyvännäköinen vai ei-niin-viehättävä. Esimerkiksi terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja on sen näköinen että heti kun näin hänet tiesin että hänelle on kohtuu helppo avautua. Ehkä se jotenkin liittyy siihen että onko ihminen "saman näköinen" kuin itse olen, siis koenko että hän osaa asettua minun asemaani.

Perjantaina taasen kävin treffeillä. Olen vähän miettinyt että miehen etsintä tässä samalla kuin käyn tätä prosessia läpi, ei välttämättä ole paras mahdollinen idea, mutta realiteetit ovat kuitenkin että olen 30-vuotias, ei tässä nuoremmaksi ainakaan olla tulossa. Kyseessä oli kaverin järjestämät sokkotreffit. Yleisesti ottaen ne ovat aina jotenkin helpompia kuin mitkään nettitreffit, jotenkin se, että tietää että ihminen kenestä pidän, pitää tästä ihmisestä tekee jo sinällään kohtaamisen helpommaksi. Tämä treffikäynti oli ensivaikutukselta todella hyvä. Siis meillä oli ihan järjettömän hauskaa koko illan. Siis juteltiin ja naurettiin, juotiin ja iloittiin, oli siis tosi, tosi kivaa. Ei hiljaisia hetkiä, aika samanlainen ajatusmaailma ja arvot (ainakin mitä nyt ensitreffeiilä voi päätellä, ei siinä nyt kuitenkaan mitenkään kauhen syvällisiin menty).

Ja sitten treffit päättyvät siinä puolen yön paikkeilla ja kotimatkalla sain häneltä viestin jossa sanottiin näin: "Heiih! Oli kyllä helvatan hauska ilta! :) Kiitos todellakin! Mutta me molemmat varmaan vaistottiin että nyt ei romantiikka roihunnut vaikka aidosti oli hauskaa. Mutta tätä tää elämä tuntuu olevan välillä. Toivottavasti pääsit turvallisesti kotsaan. Hyvää yötä :)" Slap! Siis mitä?! 

Onko se vaan minä vai onko olemassa muita joiden mielestä ensi treffeillä olennaisinta on että on hauskaa? Ei siinä tarvitse tuntea ilotulituksia ja rakastua ensi silmäyksellä vaan katsoa että onko toisen kanssa niin kivaa että toiset treffit tuntuisi hyvältä idealta. Ja niinkun serkkuni kanssa tästä puhuin eilen niin haluanko edes miestä kenen mielestä pitäisi tunte niitä ilotulituksia heti? Koska eikö parisuhde perustu kuitenkin parhaimmillaan ystävyyteen, siihen että on kivaa yhdessä. Ja siihen päälle rakennetaan sitten se romanttinen puoli. Tää suututtaa mua nyt niin paljon. Tai masentaa. Nää fiilikset vähän vaihtelee. Suututtaminen on hyvä koska silloin mä voin ajatella että se mies oli vaan tyhmä. Mutta se masentaminen onkin sitten aika paha koska siitä mä pääsen taas suoraan siihen "miksi kukaan ei rakasta mua" vaiheeseen. 

Tää on itse asiassa hauskaa (tai masentavaa). Tosiaan viimeksi kuin kirjoitin tätä blogia, olin 26-vuotias ja käytin muistaakseni (en oikeen pysty lukemaan noita vanhoja kirjoituksia) aika paljon aikaa siihen että mietin miksi kukaan ei koskaan rakasta mua. Ja nyt neljä vuotta myöhemmin, tilanne on ihan sama. Sikäli "huvittavaa" siinä on se että tässä välissä olen seurustellut kerran, meillä oli 1,5 vuoden suhde joka päättyi monestakin syystä, mutta arvatkaa mitä, se mies ei koskaan rakastanut mua! Tykkäs kovasti, olin kuulemma tosi ihana ja tykkäs musta ihan hirveesti. Mutta ei rakastanut. Voi morjens.

Ehkäpä yritän palata takaisin tuohon suuttuneeseen tilaan, se tuntuu jotenkin terveellisemmältä.

Mutta kommentoikaa jos teillä on jotain ajatuksia tämän suhteen, pitääkö ensitreffeillä tuntea ilotulituksia vai riittääkö että on hauskaa?

Olen hoitanut tätä prosessia siis terveyskeskuksen kautta ja vaikka en ole täysin vakuuttunut ihan joka asiasta, niin yksi asia täytyy sanoa. Terveyskeskuksen psykiatriselta sairaanhoitajalta saa oikeasti apua. Tai siis ei välttämättä mitään sellaista apua mikä ratkaisee ongelmat (tai edes saa minulle sen B-lausunnon), mutta siis konkreettista apua kun sitä tarvitsee.

Tarkoitukseni oli mennä terveyskeskukseen vasta kun olen käynyt tuolla yksityisellä psykiatrilla konsultaatiossa, koska perjaatteessa tässä vaiheessa tilannetta se terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja ei enää niinkään ole siellä sitä varten että kaivelisi niitä ongelmiani, vaan auttamassa tämän prosessin käytännön asioissa. Kuitenkin olin varannut tälle aamulle ajan mikä oli tarkoitus peruuttaa jos en saa tuota psykiatrin aikaa ennen tätä päivää.

Noh, en peruuttanut.  Olen ollut siitä psykiatrikäynnistä aika siipi maassa jo etukäteen. Niinkuin kirjoitin, se ajatus siitä että minun pitäisi nyt kertoa tuntemattomalle ihmiselle ensimmäisellä tai toisella käynnillä että mikä minua vaivaa ja miten oireilen, on todella ahdistava. Se ajatus siitä että tuon tunnin aikana kyseinen henkilö pystyy vaikuttamaan loppuelämääni niin merkittävästi on ahdistava. 

Lisäksi masennukseni on alkanut oireilla saamattomuutena, mikä on aiheuttanut minulle lisää ahdistusta. En saa töitä tehtyä kunnolla, enkä jaksa lukea koulujuttuja. Sitten kun molemmat vaan kerääntyy ja kerääntyy niin ahdistaa vielä enemmän. Ja keskittymiskyky ei oikein toimi niin koulujuttujen kanssa kun olen paininut niin siinä sitten vain istun ja ihmettelen että olenko vain tyhmä kun en yhtäkkiä osaa tehdä näitä. Ja väsymys on melkoista. Uni ei meinaa tulla iltaisin joten yöunet jäävät aika lyhyiksi. Ja näen unia. Koko ajan ja heräilen niihin.

Nyt odotan vain viikonloppua jotta näen ihanan ystäväni ja saan lisäksi nukkua! Ja toivottavasti nämä virkistävät sen verran että saan myös koulutehtäviä tehtyä koska muuten voin ihan yhtä hyvin keskeyttää koko kurssin :(

Toinen asia mitä pitää tehdä viikonlopun aikana on lista. Lista näistä oireista ja ongelmista. Oikeastaan se ei ole niin kovin vaikeaa kun olin tehnyt sellaisen listan jo aiemmin (ks. aiempi postaus), täytyy sitä vain vähän päivittää. Se mikä tässä on mukavaa on siis se, että ilmeisesti sen listan mukaan ottaminen sinne psykiatrille (siis ihan fyysisesti) ei ole mitenkään huono idea. Tuntuu paremmalta ajatus että on jotain mihin tukeutua. Jos en osaa kertoa niin voin vaikka lukea suoraan paperista. Jos en pysty lukemaan niin voin sitten antaa koko paperin vain suoraan psykiatrille. 

Vähän helpottaa - vaikka vieläkin pelottaa.

Kaivoin eilen naftaliinista vanhan harrastuksen ja lähdin pitkän tauon jälkeen potkunyrkkeilytunnille. Kaverin kanssa sovittiin että käydään kaksi kertaa viikossa. Ja toisen ystävän kanssa sovittiin että ruvetaan kerran viikossa kävelemään töistä kotiin (asutaan lähekkäin), matkaa tulee n. 7 kilometriä. 

Yritän taas saada järjestystä mun elämään, sillä yleensä saan tsempattua ton syömisen kanssa kuntoon kun rutiinit pitää. Ei tarvitse huolehtia siitä että söis liikaa tavallista ruokaa kun liikkuu ja kuluttaa, eikä tule niin helposti niitä ahmimiskohtauksiakaan sitten. Ja kun aikataulu on aika suunniteltu niin pystyy paremmin suunnittelemaan myös ne syömiset etukäteen. Yleensä näissä vain on se ongelma että harvemmin olen paria kuukautta pidempään pystynyt pitämään tätä "tasaista elämää" yllä. Mutta kokeillaan jos tämä olisi se kerta kun pääsen pysyviin elämänmuutoksiin. 

No niin, nyt se sitten tuli virallisestikin, kirje Helsingin Psykiatriakeskuksen  syömishäiriöyksiköltä.

"Olemme vastaanottaneet Syömishäiriöyksikössä Teitä koskevan lähetteen XX terveysasemalta lääkäri XX:ltä. Syömishäiriöyksikössä osastonylilääkäri on käsitellyt lähetteenne. Tässä vaiheessa on päädytty siihen, että lähetteenne palautetaan takaisin lähettävälle lääkärille, johon voitte olla yhteydessä."

Ei siinä siis mitään, en mä tota syömishäiriöpolia pitänytkään itselleni sopivana yksikkönä, mutta mun mielestä tässä on mielenkiintoista siis se, että kuka tän lähetteen on ensinnäkään laatinut. Lääkäri jonka tapasin kerran ja se käynti kesti n. 20 minuuttia. Sen keskustelun perusteella minulle tarjottiin masennuslääkkeitä (joista kieltäydyin koska haluan hoitoa enkä lääkkeitä) ja laitettiin kaksi lähetettä eri psykiatrian poleille. Kahdenkymmenen minuutin keskustelun perusteella.

Miten se on mahdollista? Siis ensinnäkin siitä tuli olo että lääkäri käyttää masennuslääkkeitä kuten kouluterkkarit mobilatia, sopii joka vaivaan ja korjaa kaiken. Ja toiseksi, tämä lääkäri ei tiedä edes murusta minun syömihäiriöistäni tai muutenkaan masennusoireistani tai niistä syistä jotka minut ovat tähän saaneet. Terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja tietää edes jotain - sen verran mitä olen ehtinyt viiden tunnin aikana kertoa, mutta näitä tietoja lähetteessä ei ole käytetty.

Mitä järkeä tässä on?

Ja nyt olen menossa siis tosiaan yksityiselle psykiatrille konsultointikäynnille hakemaan sitä B2 lausuntoa. Ja mikäli olen siis ymmärtänyt mitään niin tapaan hänet kaksi kertaa (ja välissä taas tuota psykiatrista sairaanhoitajaa). Eli käytännössä tämä tarkoittaa että kun menen parin viikon päästä psykiatrin vastaanotolle, minun pitäisi pystyä sanallisesti ilmaisemaan masennukseni tason ja siihen johtaneet syyt 45 minuutissa - ventovieraalle ihmiselle. Ja perjaatteessa tuon käynnin perusteella hän päättää että ansaitsenko minä hoitoa.

Kysympä uudelleen, mitä järkeä tässä on?

Yritän tähän vähän koota taustojani. Vaikka niitä tuolta blogin alusta toki löytyykin, haluan käydä tilannetta vähän läpi.


Eli, kuten jo mainitsinkin, olen 30-vuotias. Asun nykyisin Helsingissä ja olen sinkku. Olen ollut sinkkuna suurimman osan aikuiselämästäni.


Olen kotoisin maalta ja minulla on kaksi isoveljeä. Lisäksi minulla oli pikkuveli, mutta hän kuoli jo ihan pienenä. Vanhempani erosivat kun olin yläasteella.


Niin kauan kuin muistan olen halunnut pois kotikaupungistani. En koskaan oikein ole sisäistänyt että mistä se johtui, mutta tarve oli vahva ja onnekseni pääsinkin muuttamaan jo seitsemännellä luokalla ollessani asumaan pääosin sisäoppilaitokseen, vaikkakin kotiin tulin aina viikonlopuksi ja lomiksi.


Yläasteen jälkeen vanhempani suostuivat kustantamaan vuokrani ja pääsin muuttamaan toiseen kaupunkiin käymään lukiota, en edelleenkään halunnut palata kotikaupunkiini, enkä kotiini, jonka tilanne oli tietysti muuttunut kun vanhempani olivat eronneet.


Lukiossa aloin ensimmäisen kerran oireilemaan. En ymmärtänyt silloin mistä oli kyse (enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä, siksi sinne psykoterapiaan haluankin) mutta äkkiä lopetin syömisen. Tai ainakin melkein. Elin n. 3 kk pelkillä mandariineilla. Enkä tehnyt mitään. Tai siis koulussa kävin. Se tässä oikeastaan onkin huvittavaa että olen aina pahimpinakin masennuskausina hoitanut velvollisuuteni, käynyt töissä kuin robotti - kasvatuksella saa ihmeitä aikaan. Se mikä minua hämmentää on se, että jotta olisin hyvä asiakas Kelalle, minun pitäisi jättäytyä töistä koska se olisi se oire joka avaisi minulle kaikki ovet. Sitä ei nähdä oireena että kaikesta huolimatta käyn aina vain töissä, vaikka monelta kannalta katsottuna se ei olisi viisasta.


Joka tapauksessa, jäin ilmeisesti kiinni huonoista ruokatottumuksistani koska äitini ja kouluterveydenhoitajan aloitteesta kävin vuoden psykologilla. Muistikuvani näistä käynneistä ovat todella hatarat. Oikeastaan muistan vain että psykologi oli taipuvainen syyttämään kaikesta vanhempieni eroa. Ja minä en ollut samaa mieltä ja pidin häntä lähinnä hyödyttömänä idioottina.


Tästäkin asiasta voin sanoa jälkeen päin että taisi psykologi olla enemmän oikeassa kuin uskoin - ei vain mennyt ehkä tarpeeksi kauas lapsuuteeni - asiat kun ovat lähteneet väärille urille jo kauan ennen kuin vanhempani erosivat. Mutta en silloin vielä ollut valmis myöntämään että minulla ensinnäkään on mitään ongelmaa ja pidin psykologia hyödyttömänä idioottina niin eihän siitä mitään apua ollut. En ollut valmis miettimään asioita ja myöntämään mikä minua oikeasti satuttaa.


Seuraava syömisoireena esiintynyt huono kausi minulle tuli kun aloitin yliopiston. Silloin söin pari kuukautta pelkästään ranskanleipää. Siis pelkiltään. Tällöin yritin päästä yliopistolla psykologille mutta se jäi yhteen kertaan kun psykologin kommentti oli että "ehkä sun pitäs syödä vähän paremmin". Aijaa! En olisi keksinyt tuota itse.


Sitten neljän opiskeluvuoden jälkeen minulle tarjottiin vakituista työtä toiselta paikkakunnalta. Ei mitenkään koulutustani vastaavaa, mutta kuitenkin, näin sen väylänä päästä taas aloittamaan alusta koska opiskeluasiat olivat todella jumissa (tästäkin lisää myöhemmin). Ensimmäinen talvi uudessa kaupungissa oli tähänastisen elämäni pahin masennuskausi. Ja reagoin siihen jälleen syömisongelmilla, tällä kertaa ahmimisella. Ja alkoholin käytöllä. Vietin talven siis niin että kävin töissä, tulin kotiin ja ahmin ja join. Olin niin huonossa kunnossa että avun hakeminen oli mahdotonta. Ja niinä muutamina päivinä kun minulla oli parempi olo niin koin että onhan ihmisillä "oikeitakin ongelmia" joten miksi minä edes saisin apua. Eli jälleen kerran en ollut kuitenkaan valmis myöntämään että minulla on oikeasti ongelmia jotka pitää käsitellä.


Tuosta talvesta on nyt viisi vuotta aikaa. Sen jälkeen olen voinut paremmin ja jälleen huonosti. Ja taas paremmin ja nyt jälleen huonommin. Nyt olen valmis myöntämään että minulla on oikeasti ongelmia. Ja nyt päätin hakea apua. Kävin siis n. kuukausi sitten ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa lääkärillä ja sen jälkeen olen nyt käynyt n. neljä kertaa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Testien mukaan minulla on keskivaikea masennus. Lääkkeitä on tarjottu - niistä kieltäydyin kohteliaasti. Koen että masennukseni ei tällä hetkellä ole niin paha että tarvitsisin lääkkeitä, pystyn toimimaan. Saan useimmiten nukuttua. Ahmimiskohtauksia on vain silloin tällöin. Koen hyvin vahvasti että en halua saada oireita pois lääkityksellä vaan haluan nimenomaan saada itseni kuntoon. Ja siihen vaaditaan se että asiat käsitellään.


Kirjoitin tällaisen listan ennen kuin menin lääkäriin, ystäväni vinkkasi että se voi olla hyvä idea koska tositilanteessa minulla on aina taipumus vähätellä tunteitani ja oireitani. Tältä se sitten näytti kuukausi sitten:


Tämänhetkiset oireet: