Yritän tähän vähän koota taustojani. Vaikka niitä tuolta blogin alusta toki löytyykin, haluan käydä tilannetta vähän läpi.


Eli, kuten jo mainitsinkin, olen 30-vuotias. Asun nykyisin Helsingissä ja olen sinkku. Olen ollut sinkkuna suurimman osan aikuiselämästäni.


Olen kotoisin maalta ja minulla on kaksi isoveljeä. Lisäksi minulla oli pikkuveli, mutta hän kuoli jo ihan pienenä. Vanhempani erosivat kun olin yläasteella.


Niin kauan kuin muistan olen halunnut pois kotikaupungistani. En koskaan oikein ole sisäistänyt että mistä se johtui, mutta tarve oli vahva ja onnekseni pääsinkin muuttamaan jo seitsemännellä luokalla ollessani asumaan pääosin sisäoppilaitokseen, vaikkakin kotiin tulin aina viikonlopuksi ja lomiksi.


Yläasteen jälkeen vanhempani suostuivat kustantamaan vuokrani ja pääsin muuttamaan toiseen kaupunkiin käymään lukiota, en edelleenkään halunnut palata kotikaupunkiini, enkä kotiini, jonka tilanne oli tietysti muuttunut kun vanhempani olivat eronneet.


Lukiossa aloin ensimmäisen kerran oireilemaan. En ymmärtänyt silloin mistä oli kyse (enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä, siksi sinne psykoterapiaan haluankin) mutta äkkiä lopetin syömisen. Tai ainakin melkein. Elin n. 3 kk pelkillä mandariineilla. Enkä tehnyt mitään. Tai siis koulussa kävin. Se tässä oikeastaan onkin huvittavaa että olen aina pahimpinakin masennuskausina hoitanut velvollisuuteni, käynyt töissä kuin robotti - kasvatuksella saa ihmeitä aikaan. Se mikä minua hämmentää on se, että jotta olisin hyvä asiakas Kelalle, minun pitäisi jättäytyä töistä koska se olisi se oire joka avaisi minulle kaikki ovet. Sitä ei nähdä oireena että kaikesta huolimatta käyn aina vain töissä, vaikka monelta kannalta katsottuna se ei olisi viisasta.


Joka tapauksessa, jäin ilmeisesti kiinni huonoista ruokatottumuksistani koska äitini ja kouluterveydenhoitajan aloitteesta kävin vuoden psykologilla. Muistikuvani näistä käynneistä ovat todella hatarat. Oikeastaan muistan vain että psykologi oli taipuvainen syyttämään kaikesta vanhempieni eroa. Ja minä en ollut samaa mieltä ja pidin häntä lähinnä hyödyttömänä idioottina.


Tästäkin asiasta voin sanoa jälkeen päin että taisi psykologi olla enemmän oikeassa kuin uskoin - ei vain mennyt ehkä tarpeeksi kauas lapsuuteeni - asiat kun ovat lähteneet väärille urille jo kauan ennen kuin vanhempani erosivat. Mutta en silloin vielä ollut valmis myöntämään että minulla ensinnäkään on mitään ongelmaa ja pidin psykologia hyödyttömänä idioottina niin eihän siitä mitään apua ollut. En ollut valmis miettimään asioita ja myöntämään mikä minua oikeasti satuttaa.


Seuraava syömisoireena esiintynyt huono kausi minulle tuli kun aloitin yliopiston. Silloin söin pari kuukautta pelkästään ranskanleipää. Siis pelkiltään. Tällöin yritin päästä yliopistolla psykologille mutta se jäi yhteen kertaan kun psykologin kommentti oli että "ehkä sun pitäs syödä vähän paremmin". Aijaa! En olisi keksinyt tuota itse.


Sitten neljän opiskeluvuoden jälkeen minulle tarjottiin vakituista työtä toiselta paikkakunnalta. Ei mitenkään koulutustani vastaavaa, mutta kuitenkin, näin sen väylänä päästä taas aloittamaan alusta koska opiskeluasiat olivat todella jumissa (tästäkin lisää myöhemmin). Ensimmäinen talvi uudessa kaupungissa oli tähänastisen elämäni pahin masennuskausi. Ja reagoin siihen jälleen syömisongelmilla, tällä kertaa ahmimisella. Ja alkoholin käytöllä. Vietin talven siis niin että kävin töissä, tulin kotiin ja ahmin ja join. Olin niin huonossa kunnossa että avun hakeminen oli mahdotonta. Ja niinä muutamina päivinä kun minulla oli parempi olo niin koin että onhan ihmisillä "oikeitakin ongelmia" joten miksi minä edes saisin apua. Eli jälleen kerran en ollut kuitenkaan valmis myöntämään että minulla on oikeasti ongelmia jotka pitää käsitellä.


Tuosta talvesta on nyt viisi vuotta aikaa. Sen jälkeen olen voinut paremmin ja jälleen huonosti. Ja taas paremmin ja nyt jälleen huonommin. Nyt olen valmis myöntämään että minulla on oikeasti ongelmia. Ja nyt päätin hakea apua. Kävin siis n. kuukausi sitten ensimmäisen kerran terveyskeskuksessa lääkärillä ja sen jälkeen olen nyt käynyt n. neljä kertaa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Testien mukaan minulla on keskivaikea masennus. Lääkkeitä on tarjottu - niistä kieltäydyin kohteliaasti. Koen että masennukseni ei tällä hetkellä ole niin paha että tarvitsisin lääkkeitä, pystyn toimimaan. Saan useimmiten nukuttua. Ahmimiskohtauksia on vain silloin tällöin. Koen hyvin vahvasti että en halua saada oireita pois lääkityksellä vaan haluan nimenomaan saada itseni kuntoon. Ja siihen vaaditaan se että asiat käsitellään.


Kirjoitin tällaisen listan ennen kuin menin lääkäriin, ystäväni vinkkasi että se voi olla hyvä idea koska tositilanteessa minulla on aina taipumus vähätellä tunteitani ja oireitani. Tältä se sitten näytti kuukausi sitten:


Tämänhetkiset oireet: