Maanantaina kävin ensimmäisellä psykiatrin konsultaatiokäynnillä. Olin etukäteen tosiaan pelännyt tätä käyntia aika paljon, mutta ainakin sillä hetkellä käynti tuntui menevän aika mukavasti. Psykiatri oli ihan ok, ei sellainen että hänen kanssaan haluaisin käydä läpi sen psykoterapiamatkan - mutta se tässä ei ole tarkoituksenakaan, vaan tarkoituksena on saada häneltä se B-lausunto jolloin toivottavasti pääsen sitten etsimään itselleni sopivan psykoterapeutin.

Kävi ilmi että käyn nyt tällä psykiatrilla 2-3 kertaa seurantajakson aikana. Seuraava aika on varattu n. kuukauden päähän ja siihen mennessä hän on myös saanut paperini terveyskeskuksesta. Vaikea sanoa vielä että miten seuraava kerta menee kun kuulemma silloin puhumme enemmän lapsuudesta ja sieltä löytyy iso kasa asioita joista en ole kovin valmis puhumaan kenellekään.

Yritin myös netistä hieman katsella psykoterapeutteja, mutta sehän onkin aikamoinen tehtävä. Pitäisi tietää koulukunta ja osata päättää haluaako miehen vai naisen. Tietysti sijainti on tärkeää että siellä pääsee sitten helposti käymään. Ja hänellä pitäisi olla myös vapaita aikoja. Ja mistä tämän kaiken saisi selville? Ei mitään hajua. Mistä minä tiedän mikä suuntaus on parasta? Miksi heidän sivuillaan ei ole kuvaa niin tietäisin minkä näköinen ihminen on kyseessä. Uskon siis ulkonäköasioihin niin että jotkut ihmiset vain vaikuttavat suoraan miellyttävämmiltä kuin toiset, se ei siis mitenkään liitty siihen että onko joku hyvännäköinen vai ei-niin-viehättävä. Esimerkiksi terveyskeskuksen psykiatrinen sairaanhoitaja on sen näköinen että heti kun näin hänet tiesin että hänelle on kohtuu helppo avautua. Ehkä se jotenkin liittyy siihen että onko ihminen "saman näköinen" kuin itse olen, siis koenko että hän osaa asettua minun asemaani.

Perjantaina taasen kävin treffeillä. Olen vähän miettinyt että miehen etsintä tässä samalla kuin käyn tätä prosessia läpi, ei välttämättä ole paras mahdollinen idea, mutta realiteetit ovat kuitenkin että olen 30-vuotias, ei tässä nuoremmaksi ainakaan olla tulossa. Kyseessä oli kaverin järjestämät sokkotreffit. Yleisesti ottaen ne ovat aina jotenkin helpompia kuin mitkään nettitreffit, jotenkin se, että tietää että ihminen kenestä pidän, pitää tästä ihmisestä tekee jo sinällään kohtaamisen helpommaksi. Tämä treffikäynti oli ensivaikutukselta todella hyvä. Siis meillä oli ihan järjettömän hauskaa koko illan. Siis juteltiin ja naurettiin, juotiin ja iloittiin, oli siis tosi, tosi kivaa. Ei hiljaisia hetkiä, aika samanlainen ajatusmaailma ja arvot (ainakin mitä nyt ensitreffeiilä voi päätellä, ei siinä nyt kuitenkaan mitenkään kauhen syvällisiin menty).

Ja sitten treffit päättyvät siinä puolen yön paikkeilla ja kotimatkalla sain häneltä viestin jossa sanottiin näin: "Heiih! Oli kyllä helvatan hauska ilta! :) Kiitos todellakin! Mutta me molemmat varmaan vaistottiin että nyt ei romantiikka roihunnut vaikka aidosti oli hauskaa. Mutta tätä tää elämä tuntuu olevan välillä. Toivottavasti pääsit turvallisesti kotsaan. Hyvää yötä :)" Slap! Siis mitä?! 

Onko se vaan minä vai onko olemassa muita joiden mielestä ensi treffeillä olennaisinta on että on hauskaa? Ei siinä tarvitse tuntea ilotulituksia ja rakastua ensi silmäyksellä vaan katsoa että onko toisen kanssa niin kivaa että toiset treffit tuntuisi hyvältä idealta. Ja niinkun serkkuni kanssa tästä puhuin eilen niin haluanko edes miestä kenen mielestä pitäisi tunte niitä ilotulituksia heti? Koska eikö parisuhde perustu kuitenkin parhaimmillaan ystävyyteen, siihen että on kivaa yhdessä. Ja siihen päälle rakennetaan sitten se romanttinen puoli. Tää suututtaa mua nyt niin paljon. Tai masentaa. Nää fiilikset vähän vaihtelee. Suututtaminen on hyvä koska silloin mä voin ajatella että se mies oli vaan tyhmä. Mutta se masentaminen onkin sitten aika paha koska siitä mä pääsen taas suoraan siihen "miksi kukaan ei rakasta mua" vaiheeseen. 

Tää on itse asiassa hauskaa (tai masentavaa). Tosiaan viimeksi kuin kirjoitin tätä blogia, olin 26-vuotias ja käytin muistaakseni (en oikeen pysty lukemaan noita vanhoja kirjoituksia) aika paljon aikaa siihen että mietin miksi kukaan ei koskaan rakasta mua. Ja nyt neljä vuotta myöhemmin, tilanne on ihan sama. Sikäli "huvittavaa" siinä on se että tässä välissä olen seurustellut kerran, meillä oli 1,5 vuoden suhde joka päättyi monestakin syystä, mutta arvatkaa mitä, se mies ei koskaan rakastanut mua! Tykkäs kovasti, olin kuulemma tosi ihana ja tykkäs musta ihan hirveesti. Mutta ei rakastanut. Voi morjens.

Ehkäpä yritän palata takaisin tuohon suuttuneeseen tilaan, se tuntuu jotenkin terveellisemmältä.

Mutta kommentoikaa jos teillä on jotain ajatuksia tämän suhteen, pitääkö ensitreffeillä tuntea ilotulituksia vai riittääkö että on hauskaa?